Albumin aloittaa vahvasti intro Escape. Jos intro päättyy siihen, kun lapsikuoro huutaa voitontahtoiseen sävyyn "this is war", ei senniminen albumi voi olla kovin huono. Levyltä ensimmäisenä singlenä lohkaistu Kings and Queens ei vakuuttanut Voicelta, mutta levyllä, kaltaistensa taidekipaleiden joukossa, se on todella edukseen. Se sopii albumille loistavasti ja on Marssien tasalaatuisuuden ja tyylin lipunkantaja. Levyn parhaimmistoa se ei kuitenkaan juuri samoista syistä minusta ollut.
Sen sijaan levyn nimikkoraita, This Is War, on yksi levyn parhaimmista kappaleista. Se on teatraalinen muttei tekotaiteellinen, ja siksi se vakuuttaa. Kun This Is War ilmestyi, DBSK:n ongelmat levy-yhtiönsä kanssa olivat vielä enemmän esillä ja mielessä, joten sodanjulistus Marssien levy-yhtiölle toi totta kai omat pojat mieleen ja siksi ehkä pidin kappaleen (ja levyn) sanomasta. On luottavaista julistaa jo levyn neljännessä kappaleessa, että sota on voitettu, mutta siltä minustakin tuntui jo tätä kappaletta kuunnellessani, kun kuuntelin albumin ensimmäistä kertaa.
Yksi levyn nerokkaimmista taide-elementeistä on This Is Warin ja 100 Sunsin linkittyminen peräkkäin. Lisäksi se on myös ihan kätevää, että Suns on myös erillään, jos sen haluaa kuunnella kuuntelematta This Is Waria. :D Ainoastaan aplodit 100 Sunsin lopussa ovat mielestäni mauttomat, ne eivät sovellu kappaleen kunniakkaaseen ja arvokkaaseen tunnelmaan lainkaan.
Toinen levyn mestariteoksista on Marssien ja Kanye Westin yhteisesitys Hurricane. Vaikka se onkin mainstreameinta, mitä levyltä löytyy, se on mainstreamia Marssien tyyliin. Hurricane on dramaattinen ja vakuuttava, ja kertosäkeen sanat pistävät oikeasti miettimään.
Tell me would you kill to save your life?
Tell me would you kill to prove your right?
Crash, crash, burn, let it all burn.
This hurricane chasing us, so long to cry
Jaredin huudot "do you really want me?" (jotka olen tähän päivään asti kuullut "Delilah" :"DDD) ovat sydäntä raastavia. Niissä on jotakin hyvin aitoa, hyvin sykähdyttävää. Kun näin Kanye Westin nimen Hurricanen perässä, ennakko-odotukseni eivät todellakaan olleet korkealla. Ei minulla varsinaisesti ole mitään Kanyeta vastaan, vaikken hänen musiikkiaan kuuntelekaan, mutta jotenkin hiphop-tähti ja 30 Seconds to Mars tekemässä yhteistyötä ei kuulostanut mitenkään erityisen lupaavalta. Sain kuitenkin nopeasti huomata olleeni hyvin väärässä. Kanyen "heart beat" ja rap-osio ovat kappaleen parhaita kohtia edellä mainittujen osien lisäksi. Yllätyksiä täynnä tämä albumi siis, mikä ei todellakaan ole huono asia.
Closer to the Edge kuuluu niihin kappaleisiin, jotka paranevat jokaisella kuuntelukerralla. Ensikuuntelulla se ei erityisemmin sykähdyttänyt, mutta nyt se kuulostaa jo todella hyvältä. Alun urut eivät kyllä edelleenkään sytytä… Kappaleessa on kuitenkin erilainen väri kuin muissa, sen melodia ja tunnelma ovat jotenkin valoisammat kuin muissa. Toisaalta Closer to the Edge edustaa kuitenkin Marssien tasaisempaa, oman tyylistä puolta. Näitäkin kaivataan tasoittamaan levyn teatraalisuutta ja voimakkuutta.
Aiemmilla levyillä Jaredin laulutyyli on nojannut "normaalitekniikan" lisäksi huutamiseen niin, että hänen äänensä särkyy tyylitellyn tarkoituksellisesti, mutta tämän levyn juttu vaikuttaisi olevan käheät kuiskaukset, jotka kääntyvät välillä kirkasääniseen mahtipontisuuteen. Ainakin henkilökohtaisesti se iskee minuun paremmin, Jaredin ääni kuulostaa hallitummalta. Toisaalta levyn toisen kappaleen, Night of the Hunterin, "all rise" -huuto saa kerta toisensa jälkeen kylmät väreet raapimaan selkäpiitäni. Lisäksi ranskankieliset lauseet säkeiden välissä olivat mielestäni hieno ja toimiva elementti (tai sitten minusta on muuten vaan aina hienoa, kun kuulen ranskaa jossain ja satun ymmärtämäänkin siitä jotakin :D).
Levyn monikielisyys jatkuu Vox Populissa. Kappaleen nimi on latinaa ja tarkoittaa kansan ääntä, mutta Marssien kappaleessa kyse on aseisiin kutsusta. Kun kappaleen ideaa alkaa ajatella, se on upea. Ensi kuulemalta Vox Populi ei sytyttänyt, mutta nyt tämäkin kuulostaa yhtä hienolta kuin taidelevyn muukin sisältö. Search & Destroy jättää kuitenkin ainakin minut harmittavan kylmäksi. Kappale tuntuu toistavan itseään, ja vähän tasapaksukin se on. Lisäksi Jared käyttää taas -kiljumis-karjumis-laulutekniikkaansa, joka ainakaan levyn aiemman upean äänenkäytön jälkeen ei houkuta.
Alibin myötä tahti vähän hidastuu, ja hengästyttävän hienon levyn jälkeen pienoinen hengähdystauko tekeekin hyvää. Alibi on ihan nätti kappale, mutta minun kohdallani ainakaan sillä ei ole mitään mahdollisuuksia yltää This Is Warin, Hurricanen ja Night of the Hunterin tasolle. Kolmikko seisoo omalla ylhäisellä jalustallaan, jota levyn muut kappaleet tehokkaasti tukevat - jotkut paremmin, jotkut huterammin. Alibi on kuitenkin mukavaa vastapainoa muiden kappaleiden mahtipontisuudelle ja teatraalisuudelle, vaikka Alibin loppu kyllä meneekin taas vähän mahtailevaksi kiljumiseksi. Alibin jälkeen Stranger in a Strange Land palauttaa kuuntelijan hetkeksi This Is Warin draamattiseen maailmaan ennen lössähtänyttä, epäonnistunutta L490-lopetusta. Stranger in a Strange Landissa on jotakin sci-fimäistä, mutta se toimii. Lisäksi pidän nimen sanaleikistä. Ehkä hienointa kappaleessa on loppu, joka kuulostaa siltä kuin Jared tukehtuisi tai hukkuisi ja laulu loppuu siksi.
L490 on tylsä, väritön ja todella omituinen. Muistan This Is Waria ensimmäistä kertaa kuunnellessani ihmetelleeni, että onpas normaalia meininkiä Marsseilta, mutta lopetusraidan kuullessani sain todeta, etteivät Marssit jätä ikinä mitään liian normaaliksi. Pitäähän siinä se oma mitä vittua -fiiliksensä olla 8D Eniten L490:ssa petyin siihen, että niinkin taiteellinen ja upea levy kuin This Is War päättyi näin koruttomasti. Minusta albumi olisi ansainnut Escapen tyylisen, mahtipontisen päätöksen, joka olisi jättänyt kuuntelijan sanattomaksi, haukkomaan henkeään, niin kuin niin monet kappaleet tällä albumilla tekivät.
Kokonaisuutena This Is War on taidetta. Siinä yhdistyy mahtipontisuus ja kokeilunhalu Marssien omaan, autenttiseen tyyliin. Vaikka bändistä ei voisi erehtyä, on levy silti jotakin hyvin uutta. This Is War vakuuttaa. Levyn nimi olisi yhtä hyvin voinut olla "The War Is Won".
Sen sijaan levyn nimikkoraita, This Is War, on yksi levyn parhaimmista kappaleista. Se on teatraalinen muttei tekotaiteellinen, ja siksi se vakuuttaa. Kun This Is War ilmestyi, DBSK:n ongelmat levy-yhtiönsä kanssa olivat vielä enemmän esillä ja mielessä, joten sodanjulistus Marssien levy-yhtiölle toi totta kai omat pojat mieleen ja siksi ehkä pidin kappaleen (ja levyn) sanomasta. On luottavaista julistaa jo levyn neljännessä kappaleessa, että sota on voitettu, mutta siltä minustakin tuntui jo tätä kappaletta kuunnellessani, kun kuuntelin albumin ensimmäistä kertaa.
Yksi levyn nerokkaimmista taide-elementeistä on This Is Warin ja 100 Sunsin linkittyminen peräkkäin. Lisäksi se on myös ihan kätevää, että Suns on myös erillään, jos sen haluaa kuunnella kuuntelematta This Is Waria. :D Ainoastaan aplodit 100 Sunsin lopussa ovat mielestäni mauttomat, ne eivät sovellu kappaleen kunniakkaaseen ja arvokkaaseen tunnelmaan lainkaan.
Toinen levyn mestariteoksista on Marssien ja Kanye Westin yhteisesitys Hurricane. Vaikka se onkin mainstreameinta, mitä levyltä löytyy, se on mainstreamia Marssien tyyliin. Hurricane on dramaattinen ja vakuuttava, ja kertosäkeen sanat pistävät oikeasti miettimään.
Tell me would you kill to save your life?
Tell me would you kill to prove your right?
Crash, crash, burn, let it all burn.
This hurricane chasing us, so long to cry
Jaredin huudot "do you really want me?" (jotka olen tähän päivään asti kuullut "Delilah" :"DDD) ovat sydäntä raastavia. Niissä on jotakin hyvin aitoa, hyvin sykähdyttävää. Kun näin Kanye Westin nimen Hurricanen perässä, ennakko-odotukseni eivät todellakaan olleet korkealla. Ei minulla varsinaisesti ole mitään Kanyeta vastaan, vaikken hänen musiikkiaan kuuntelekaan, mutta jotenkin hiphop-tähti ja 30 Seconds to Mars tekemässä yhteistyötä ei kuulostanut mitenkään erityisen lupaavalta. Sain kuitenkin nopeasti huomata olleeni hyvin väärässä. Kanyen "heart beat" ja rap-osio ovat kappaleen parhaita kohtia edellä mainittujen osien lisäksi. Yllätyksiä täynnä tämä albumi siis, mikä ei todellakaan ole huono asia.
Closer to the Edge kuuluu niihin kappaleisiin, jotka paranevat jokaisella kuuntelukerralla. Ensikuuntelulla se ei erityisemmin sykähdyttänyt, mutta nyt se kuulostaa jo todella hyvältä. Alun urut eivät kyllä edelleenkään sytytä… Kappaleessa on kuitenkin erilainen väri kuin muissa, sen melodia ja tunnelma ovat jotenkin valoisammat kuin muissa. Toisaalta Closer to the Edge edustaa kuitenkin Marssien tasaisempaa, oman tyylistä puolta. Näitäkin kaivataan tasoittamaan levyn teatraalisuutta ja voimakkuutta.
Aiemmilla levyillä Jaredin laulutyyli on nojannut "normaalitekniikan" lisäksi huutamiseen niin, että hänen äänensä särkyy tyylitellyn tarkoituksellisesti, mutta tämän levyn juttu vaikuttaisi olevan käheät kuiskaukset, jotka kääntyvät välillä kirkasääniseen mahtipontisuuteen. Ainakin henkilökohtaisesti se iskee minuun paremmin, Jaredin ääni kuulostaa hallitummalta. Toisaalta levyn toisen kappaleen, Night of the Hunterin, "all rise" -huuto saa kerta toisensa jälkeen kylmät väreet raapimaan selkäpiitäni. Lisäksi ranskankieliset lauseet säkeiden välissä olivat mielestäni hieno ja toimiva elementti (tai sitten minusta on muuten vaan aina hienoa, kun kuulen ranskaa jossain ja satun ymmärtämäänkin siitä jotakin :D).
Levyn monikielisyys jatkuu Vox Populissa. Kappaleen nimi on latinaa ja tarkoittaa kansan ääntä, mutta Marssien kappaleessa kyse on aseisiin kutsusta. Kun kappaleen ideaa alkaa ajatella, se on upea. Ensi kuulemalta Vox Populi ei sytyttänyt, mutta nyt tämäkin kuulostaa yhtä hienolta kuin taidelevyn muukin sisältö. Search & Destroy jättää kuitenkin ainakin minut harmittavan kylmäksi. Kappale tuntuu toistavan itseään, ja vähän tasapaksukin se on. Lisäksi Jared käyttää taas -kiljumis-karjumis-laulutekniikkaansa, joka ainakaan levyn aiemman upean äänenkäytön jälkeen ei houkuta.
Alibin myötä tahti vähän hidastuu, ja hengästyttävän hienon levyn jälkeen pienoinen hengähdystauko tekeekin hyvää. Alibi on ihan nätti kappale, mutta minun kohdallani ainakaan sillä ei ole mitään mahdollisuuksia yltää This Is Warin, Hurricanen ja Night of the Hunterin tasolle. Kolmikko seisoo omalla ylhäisellä jalustallaan, jota levyn muut kappaleet tehokkaasti tukevat - jotkut paremmin, jotkut huterammin. Alibi on kuitenkin mukavaa vastapainoa muiden kappaleiden mahtipontisuudelle ja teatraalisuudelle, vaikka Alibin loppu kyllä meneekin taas vähän mahtailevaksi kiljumiseksi. Alibin jälkeen Stranger in a Strange Land palauttaa kuuntelijan hetkeksi This Is Warin draamattiseen maailmaan ennen lössähtänyttä, epäonnistunutta L490-lopetusta. Stranger in a Strange Landissa on jotakin sci-fimäistä, mutta se toimii. Lisäksi pidän nimen sanaleikistä. Ehkä hienointa kappaleessa on loppu, joka kuulostaa siltä kuin Jared tukehtuisi tai hukkuisi ja laulu loppuu siksi.
L490 on tylsä, väritön ja todella omituinen. Muistan This Is Waria ensimmäistä kertaa kuunnellessani ihmetelleeni, että onpas normaalia meininkiä Marsseilta, mutta lopetusraidan kuullessani sain todeta, etteivät Marssit jätä ikinä mitään liian normaaliksi. Pitäähän siinä se oma mitä vittua -fiiliksensä olla 8D Eniten L490:ssa petyin siihen, että niinkin taiteellinen ja upea levy kuin This Is War päättyi näin koruttomasti. Minusta albumi olisi ansainnut Escapen tyylisen, mahtipontisen päätöksen, joka olisi jättänyt kuuntelijan sanattomaksi, haukkomaan henkeään, niin kuin niin monet kappaleet tällä albumilla tekivät.
Kokonaisuutena This Is War on taidetta. Siinä yhdistyy mahtipontisuus ja kokeilunhalu Marssien omaan, autenttiseen tyyliin. Vaikka bändistä ei voisi erehtyä, on levy silti jotakin hyvin uutta. This Is War vakuuttaa. Levyn nimi olisi yhtä hyvin voinut olla "The War Is Won".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti