Elokuvaa katsoessa huomio kiinnittyy yleensä ensimmäisenä ja pääosin näyttelijöihin. Ohjaajat ja tuottajat jäävät taka-alalle, nimiksi lopputeksteihin. Jos minultakin aiemmin kysyttiin, kuka on lempielokuvaohjaajani, en osannut sanoa oikein juuta enkä jaata. Sitten huomasin, että kaikki Tim Burtonin elokuvat, jotka katsoin, olivat vähintäänkin upeita. Nyt, nähtyäni ehkä kolmanneksen miehen tekemistä elokuvista, olen todellakin fani. Jätkähän on nero! Hänellä on omanlaisensa näkemys, jossa on mukana taidetta, huumoria mutta, etenkin lastenelokuvissaan, myös jonkinlainen viesti.
Jaakko ja jättipersikka on alun perin Roald Dahlin tarina, jonka tuottajana Burton toimi vuonna 1996. Vaikka Dahl olikin lastenkirjailija ja elokuva sisältää elementtejä, jotka eivät monen aikuisen tajuntaan uppoa, en itse ainakaan antaisi alle viisivuotiaiden lasteni elokuvaa katsoa (jos minulla sellaisia olisi :D). Sen miljöö on synkkä ja lannistava ja elokuvan pahikset sen verran karmivia, että saattaisi omastakin suustani päästä uikahdus, jos moiset ilmestykset vastaan kadulla kävelisivät.
James (suomenkielisessä kirjassa Jaakko) on pieni, noin 8-9-vuotias poika, jonka vanhemmat ovat kuolleet, ja siitä syystä hän asuu kahden ilkeän tätinsä luona. Tädit rikkovat kaikkia mahdollisia lastensuojelumääräyksiä pitäen Jamesia kotiorjanaan ja nälässä. Jamesilla on suuria unelmia, joiden avulla hän selviää päivästä toiseen. Hänen vanhempansa lupasivat hänelle ennen kuolemaansa, että he menevät vielä jonakin päivänä New Yorkiin, kaupunkiin, jossa unelmat käyvät toteen. Tätien mielestä unelmointi on haihattelua - samoin kuin kaikki, mitä James tekee tai sanoo.
Eräänä päivänä pelastaessaan hämähäkkiä tätiensä kynsistä Jaakko törmää pihalla hassuun pikku-ukkoon, joka antaa hänelle paperipussillisen krokotiilin kieliä. Ukon mukaan ne saavat aikaan mahtavia asioita, kunhan James ei vain päästä niitä karkuun, sillä muuten niiden taika toimii siihen, mihin ne ensimmäisenä osuvat. No, totta kai juurikin niin käy.
Taikakielet uppoavat maahan aivan vanhan ja kuolleen persikkapuun juurelle, ja ne saavat puun kasvattamaan yhden ainoan persikan. Se on kuitenkin suurempi kuin yksikään persikka ikinä koskaan missään. Se on jättipersikka, jolla tädit keksivät alkaa tahkota rahaa. Eräänä iltana James menee maistamaan persikkaa, ja kuin ihmeen kaupalla hän päätyy persikan sisälle, missä hän tapaa hyönteisiä, joista tulee hänen ystäviään. James ymmärtää, että persikka on hänen pakokeinonsa ilkeiden tätien luota vasta, kun persikka karkaa James sisällään. Hän ja hyönteiset päätyvät purjehtimaan persikalla Atlantille, ja suuntana on, kuinka ollakaan, New York.
Monien vastoinkäymisten kautta James ja hänen perheekseen matkan aikana muodostuneet hyönteiset pääsevät kuin pääsevätkin New Yorkiin, jossa James lopulta saa elämän, jollaista hän on aina vanhempiensa kuolemasta lähtien toivonut.
Elokuva on taitava yhdistelmä näyteltyä elokuvaa ja vahanukkeanimaatiota. Elokuvan alkuosa hyönteisten mukaan tuloon asti on näyteltyä, mutta sitten vaihdetaan animaatioon, ja lopun New York -kohtauksissa on sekoitettu molempia. Tekniikat sopivat yllättävän hyvin yhteen, ja elokuvan alkuosa on vakuuttava juuri siksi, ettei se ole animoitu. Näytelty kurjuus koskettaa piirrettyä syvemmältä.
Elokuvan alkuosa satutti ainakin minua. James elää kurjuudessa, hän on onneton, ja omahyväiset, karmeannäköiset tädit saavat todellakin veren kiehumaan. Vaikka filmiä ei olisikaan tarkoitettu kannanotoksi lasten laiminlyöntiin, se todellakin toimii sellaisena. Lopun kohtauksissa tämäkin teema otetaan hienosti mukaan elokuvan juoneen, kun väki kerrankin kauhistuu siitä, että lapsi on joutunut kestämään moista kurjuutta. Yleensä elokuvissa kukaan ei usko kaltoin kohdeltua lasta.
Miriam Margolyes loistaa Sponge-tätinä.
Joanna Lumleyn Spiker-täti sai inhon väreet kulkemaan
selkääni pitkin.
Kaksikko kauniissa aamukuosissaan :)
Juuri alun ahdistavuus, pimeänsävyinen ympäristö ja oikeasti karmivat pahikset tekevät elokuvasta hieman vanhemmille lapsille sopivaa katseltavaa. Kirjana tarina toiminee nuoremmillekin, mutta liekö sitten Tim Burtonin mukana olo, mikä jälleen kerran on antanut elokuvalle vakuuttavan ilmeen. Myöskään lopun dialogi, jossa tädit syyttävät Jamesia hulluksi, ei kuulosta ihan siltä, mitä minä toivoisin lasten tv:stä kuulevan.
Oma koti kullan kallis, vai miten se nyt meni?
Ehkäpä Jaakko ja jättipersikka saa muutamat lapset
arvostamaan kotiaan sellaisena kuin se on, eli ei aina-
kaan tuollaisena.
Tarinan opetuksena selvästikin on, että unelmat antavat voimaa, eikä niistä kannata luopua. Tavallisen elokuvakaavan mukaan hyvä voittaa pahan ja loppu on päähenkilön kannalta onnellinen, mutta yksi asia loppuratkaisussa yllätti minut hieman. Tädit eivät missään vaiheessa heränneet huomaamaan, kuinka väärin he olivatkaan toimineet, vaan he olivat läpikotaisin paskiaisia koko tarinan ajan. Lopussa ei edes kunnolla selviä, kuinka heille käy, mutta luultavasti ei kovin hyvin. Tädit herättävät kuitenkin sellaista vastenmielisyyttä ja puhdasta, inhimillistä inhoa, että loppu tuotti jonkinlaista ilkeän kieroutunutta mielihyvää. Elokuvaa ottaa kantaa myös lasten asemaan ja pelkuruuteen.
"A travel book? How dare you even dream of leaving?!"
"This is the only home you'll ever have."
"No one else will tolerate a worthless little nothing like you."Lastenkasvatusta Jamesin tätien malliin.
Elokuvanautintoani haittasi näyttelyssä osiossa ollut kohtalaisen pituinen hämähäkkikohtaus, minulla kun sattuu olemaan sen asteinen araknofobia tai muu hämähäkkipelko, etten pysty katsomaan edes niiden kuvia, saati sitten liikkuvaa otusta näytön täydeltä. Animoidusta neiti Hämähäkistä kuitenkin pidin, hän oli tietyllä tavalla vampyyrimaisen karmiva mutta samalla hellä ja lempeä, hienostunut persoona.
Tim Burtonilla näppinsä pelissä neiti Hämähäkin
Burtonin projektissa mukana olon huomaa joissakin kohdissa ihastuttavan selvästi. Pohjoisnavan luuranko on kuin Skeleton Jackin kadonnut pikkuveli, eikä vampyyrimainen neiti Hämähäkkikään jätä Burtonin pimeiden aiheiden käyttötaitoa ihailevia kylmäksi.
Skeleton Jim?
Elokuvassa on myös musikaalisia elementtejä. Muutamat laulut eivät kuitenkaan ole mitään esimerkiksi Painajainen ennen joulua -elokuvan lauluihin verrattuna. Siksi on ehkä ihan hyvä, ettei elokuvassa lauleta kovin paljon, sillä jos musiikki on yksi elokuvan pääteemoista, laulujen täytyy toimia hyvin eikä melkein, jotta lopputulos olisi onnistunut.
Loppujen lopuksi elokuva ei ehkä ole Tim Burtonin tuotanto-osuudeltakaan hänen parhaimmistoaan, mutta se kyllä pistää ajattelemaan ainakin sen verran, että siitä saa yhden blogitekstin aikaan. Juoni on toimiva, Roald Dahl (kirjoittanut myös Matildan ja Jali ja suklaatehtaan, jonka elokuvaversion tekijätiimissä Burton myös oli mukana) osasi kyllä hommansa. Vaikka elokuva on neljätoista vuotta vanha, sen teemat toimivat yhä. Näyttelijätyö etenkin tätien osalta on loistavaa. Miriam Margolyes (Potterin professori Verso, Happy Feet, Virran viemää, Kuin kissat ja koirat ynnä miljoona muuta) ja Joanna Lumley (Tim Burtonin Corpse Bride, Lumottu Ella, Eurotrip) loistavat todellakin edukseen. Ääninäyttelijöistä Susan Sarandonin (Elizabethtown, Alfie) tulkitsema neiti Hämähäkin pehmeä kehräys, joka saa aika ajoin lähes kylmät väreet kulkemaan selkää myöten, erottuu edukseen.
Jos joskus pitää katsoa elokuva kouluikäisten lasten kanssa mutta Nalle Puh ei kiinnosta, on Jaakko ja jättipersikka melko lailla osuva valinta. Siitä saa isompikin katsoja ajateltavaa, nuoremmat viihtyvät, ja tutustuvatpahan lapsetkin klassikoihin. Kun idea tulee Dahlin päästä ja puikoissa hosuu Tim Burton, ei lopputulos kovin laimea voi olla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti