Mitali tuli mutta viikset meni

Vaikka itse urheilisikin säännöllisen epäsäännöllisesti, ei se estä nauttimasta penkkiurheilusta. Olympialaisia katson aktiivisesti nyt toista vuotta. Mäkihyppyä, lumilautailua ja taitoluistelua olen katsellut jo useamman vuoden, mutta tämä on ensimmäinen kerta, kun valvon öitä jääkiekkoa katsoen.

Pelin katsominen alkoi yksinkertaisesti sillä, että asuntolalla asuu hirmuinen lauma urheiluhulluja. Kuinka  urheilun katsomiselta voi välttyä, jos sitä koko tulee telkkarista, ja kaikki ympärillä siitä vaahtoavat? Sitä paitsi katsoin minä aiemmin olympialaisista kaikkea muuta, mutta en jääkiekkoa. Kun sitten aloin muiden mukana sitä seurata, huomasin, ettei se olekaan niin tylsää kuin olen aina olettanut. Ja sitä muka, kun peliä alkoi ymmärtää, mielenkiinto vain kasvoi. Supersunnuntaina nukuin sinä yönä puolitoista tuntia. Ensimmäisen kahden tunnin tauolla uni ei tullut ja seuraavasta vietin suurimman osan jääkiekon sääntöjä netistä opiskellen. Termien ymmärtäminen kasvattaa pelin ymmärrystä kummasti =D

Vielä en menisi jääkiekkoasiantuntijuudellani kehuskelemaan, mutta kyllä minä poikien jutuissa mukana pysyn. Pystyn myös ottamaan kantaa Leijonien pelin kulkuun. Tunne on aika kiva, enemmistö kuitenkin matseja katselee, ja kyllähän se lisää puheenaiheita ja keskusteluun osallistumismahdollisuuksia, kun itsekin öitään television äärellä kuluttaa. Jääkiekossa kyse ei itselleni edes ole urheilusta itsestään, vaan yhteisöllisyyden tunteesta ja kansallisylpeydestä. Aina sitä ei kyllä ole ylpeänä saanut suomalaisuuttaan mainostaa, mutta kyllä nyt pronssipoikia kelpaa juhlia =)

Ruotsi-pelin jälkeen yleistunnelma koulussa oli lähinnä vittuuntunut, USA:ta vastaan otetun räkätappion jälkeen puolestaan häpeilevä. Facebookin etusivu täyttyy jääkiekkoa koskevista "VOI VITTU" tai "VOI HELVETIN JEE" -statuksista. Itsekin kuulun tähän päivittäjäjoukkoon, joka aina ennen ja jälkeen matsin -kirjoituksillaan saa urheiluvihaajat repimään harvoja hiuksia päästään. Mutta hei; se kansallisylpeys!

Ymmärrän kyllä, jos urheilusta tippaakaan piittaamattomat menettävät hermonsa kahden viikon urheilurupeamaan olympialaisten aikaan, mutta kestäkää kuin miehet (niin ne Leijonatkin teki xD). Seuraaviin olympialaisiin kuitenkin on se kaksi vuotta, eivätkä kesäkisat nostata yhtä kuumia tunteita kuin talviolympialaiset. Kai me sitten olemme sellainen lumen ja jään kansa, että menestys ja menetys bravuurilajeissa kirpaisee huomattavasti syvemmältä kuin keihäskisan tai uinnin kuseminen.

Jääkiekko-ottelu on myös hyvin psykologinen tilanne. Otteluiden varrella suosikkipelaajakseni nousi Miikka Kiprusoff, joka sai päänsä pidettyä kylmän viileästi kasassa, vaikkei peli oikein sujunutkaan. Siksi USA-Suomi-matsi olikin karvasta katsottavaa, kun nuoren herran polla sekosi pahemman kerran ensimmäisestä möhläyksestä. Olen myös oppinut ymmärtämään kavereideni Mikko Koivu ja Teemu Selänne -fanitukset – hyvin kovia jätkiä kumpainenkin.

Jääkiekosta jäljellä on vielä USA-Kanada-loppuottelu, joka on totta kai nähtävä. En oikein tiedä, kumman toivoisin ottavan turpaansa; USA:n, joka rökitti Suomen, vai Kanadan, joka on voittanut niin monesti, että sen näkeminen korkeimmalla korokkeella alkaa jo ikään kuin kyllästyttää? USA:n joukkueessa on kuitenkin monia nuoria lahjakkuuksia, joiden menestymistä ja unelmien toteutumista olisi mukavaa katsoa. Sitä paitsi oli jokseenkin Suomen pelaajien pään hajoamisen syytä, että USA pääsi loistamaan niinkin kirkkaasti kuin loppunumerot ja mediapyykki osoittavat.

Kiprusoffin lisäksi rupesin "fanittamaan" Olli Jokisen viiksiä, jotka omaksi ja monen muunkin järkytykseksi olivat pronssiottelussa poissa!! O____O Liityin jopa kyseistä karvapehkoa kannustavaan Facebook-ryhmään, mikä nyt kyllä oli läppä. Äsken lisäämäni "Miikka Kiprusoff is the man" ei sitä vastoin ollut vitsi. Vaikka en tiedä kyllä, olenko tarpeeksi kova fani kuuluakseni jääkiekkoryhmään, mutta ainakin tämän pronssihehkutuksen ajan voisin moiseen kansallistunnetta nostattavaan porukkaan osoittaa kuuluvani.^^

Mitäs sitten, kun olympialaiset ovat ensi yönä ohi? Päättäjäiset ainakin on nähtävä! No, ainakin tulee nukuttua täydempiä öitä ja jää television katselu vähemmälle. Tilalla voisi alkaa vaikkapa taas kirjoittaa tai urheilla itsekin :D Urheiluinto on kyllä jo palannut, johtuneeko tuo nyt sitten uusista treenikavereista vai olympiainnostuksesta, en oikein tiedä. Voisinkin tästä lähteä pohtimaan, menisinkö hiihtämään vai luistelemaan ennen serkkutytön kaksivuotissynttäreitä (: Iloisia pronssijuhlia kaikille, joita asia lainkaan liikuttaa, ja jaksamisia niille, joilla hermo moiseen tuuletukseen menee! Foxrain kuittaa kiljuen ja karjuen XD

Jaakko ja jättipersikka kertoo unelmista

Elokuvaa katsoessa huomio kiinnittyy yleensä ensimmäisenä ja pääosin näyttelijöihin. Ohjaajat ja tuottajat jäävät taka-alalle, nimiksi lopputeksteihin. Jos minultakin aiemmin kysyttiin, kuka on lempielokuvaohjaajani, en osannut sanoa oikein juuta enkä jaata. Sitten huomasin, että kaikki Tim Burtonin elokuvat, jotka katsoin, olivat vähintäänkin upeita. Nyt, nähtyäni ehkä kolmanneksen miehen tekemistä elokuvista, olen todellakin fani. Jätkähän on nero! Hänellä on omanlaisensa näkemys, jossa on mukana taidetta, huumoria mutta, etenkin lastenelokuvissaan, myös jonkinlainen viesti.

Jaakko ja jättipersikka on alun perin Roald Dahlin tarina, jonka tuottajana Burton toimi vuonna 1996. Vaikka Dahl olikin lastenkirjailija ja elokuva sisältää elementtejä, jotka eivät monen aikuisen tajuntaan uppoa, en itse ainakaan antaisi alle viisivuotiaiden lasteni elokuvaa katsoa (jos minulla sellaisia olisi :D). Sen miljöö on synkkä ja lannistava ja elokuvan pahikset sen verran karmivia, että saattaisi omastakin suustani päästä uikahdus, jos moiset ilmestykset vastaan kadulla kävelisivät.

James (suomenkielisessä kirjassa Jaakko) on pieni, noin 8-9-vuotias poika, jonka vanhemmat ovat kuolleet, ja siitä syystä hän asuu kahden ilkeän tätinsä luona. Tädit rikkovat kaikkia mahdollisia lastensuojelumääräyksiä pitäen Jamesia kotiorjanaan ja nälässä. Jamesilla on suuria unelmia, joiden avulla hän selviää päivästä toiseen. Hänen vanhempansa lupasivat hänelle ennen kuolemaansa, että he menevät vielä jonakin päivänä New Yorkiin, kaupunkiin, jossa unelmat käyvät toteen. Tätien mielestä unelmointi on haihattelua - samoin kuin kaikki, mitä James tekee tai sanoo.

Eräänä päivänä pelastaessaan hämähäkkiä tätiensä kynsistä Jaakko törmää pihalla hassuun pikku-ukkoon, joka antaa hänelle paperipussillisen krokotiilin kieliä. Ukon mukaan ne saavat aikaan mahtavia asioita, kunhan James ei vain päästä niitä karkuun, sillä muuten niiden taika toimii siihen, mihin ne ensimmäisenä osuvat. No, totta kai juurikin niin käy.

Taikakielet uppoavat maahan aivan vanhan ja kuolleen persikkapuun juurelle, ja ne saavat puun kasvattamaan yhden ainoan persikan. Se on kuitenkin suurempi kuin yksikään persikka ikinä koskaan missään. Se on jättipersikka, jolla tädit keksivät alkaa tahkota rahaa. Eräänä iltana James menee maistamaan persikkaa, ja kuin ihmeen kaupalla hän päätyy persikan sisälle, missä hän tapaa hyönteisiä, joista tulee hänen ystäviään. James ymmärtää, että persikka on hänen pakokeinonsa ilkeiden tätien luota vasta, kun persikka karkaa James sisällään. Hän ja hyönteiset päätyvät purjehtimaan persikalla Atlantille, ja suuntana on, kuinka ollakaan, New York.

Monien vastoinkäymisten kautta James ja hänen perheekseen matkan aikana muodostuneet hyönteiset pääsevät kuin pääsevätkin New Yorkiin, jossa James lopulta saa elämän, jollaista hän on aina vanhempiensa kuolemasta lähtien toivonut.

Elokuva on taitava yhdistelmä näyteltyä elokuvaa ja vahanukkeanimaatiota. Elokuvan alkuosa hyönteisten mukaan tuloon asti on näyteltyä, mutta sitten vaihdetaan animaatioon, ja lopun New York -kohtauksissa on sekoitettu molempia. Tekniikat sopivat yllättävän hyvin yhteen, ja elokuvan alkuosa on vakuuttava juuri siksi, ettei se ole animoitu. Näytelty kurjuus koskettaa piirrettyä syvemmältä.

Elokuvan alkuosa satutti ainakin minua. James elää kurjuudessa, hän on onneton, ja omahyväiset, karmeannäköiset tädit saavat todellakin veren kiehumaan. Vaikka filmiä ei olisikaan tarkoitettu kannanotoksi lasten laiminlyöntiin, se todellakin toimii sellaisena. Lopun kohtauksissa tämäkin teema otetaan hienosti mukaan elokuvan juoneen, kun väki kerrankin kauhistuu siitä, että lapsi on joutunut kestämään moista kurjuutta. Yleensä elokuvissa kukaan ei usko kaltoin kohdeltua lasta.

 

Miriam Margolyes loistaa Sponge-tätinä.

 

Joanna Lumleyn Spiker-täti sai inhon väreet kulkemaan

selkääni pitkin.

Kaksikko kauniissa aamukuosissaan :)

Juuri alun ahdistavuus, pimeänsävyinen ympäristö ja oikeasti karmivat pahikset tekevät elokuvasta hieman vanhemmille lapsille sopivaa katseltavaa. Kirjana tarina toiminee nuoremmillekin, mutta liekö sitten Tim Burtonin mukana olo, mikä jälleen kerran on antanut elokuvalle vakuuttavan ilmeen. Myöskään lopun dialogi, jossa tädit syyttävät Jamesia hulluksi, ei kuulosta ihan siltä, mitä minä toivoisin lasten tv:stä kuulevan.

 

Oma koti kullan kallis, vai miten se nyt meni?

 

Ehkäpä Jaakko ja jättipersikka saa muutamat lapset 

arvostamaan kotiaan sellaisena kuin se on, eli ei aina-

kaan tuollaisena.

Tarinan opetuksena selvästikin on, että unelmat antavat voimaa, eikä niistä kannata luopua. Tavallisen elokuvakaavan mukaan hyvä voittaa pahan ja loppu on päähenkilön kannalta onnellinen, mutta yksi asia loppuratkaisussa yllätti minut hieman. Tädit eivät missään vaiheessa heränneet huomaamaan, kuinka väärin he olivatkaan toimineet, vaan he olivat läpikotaisin paskiaisia koko tarinan ajan. Lopussa ei edes kunnolla selviä, kuinka heille käy, mutta luultavasti ei kovin hyvin. Tädit herättävät kuitenkin sellaista vastenmielisyyttä ja puhdasta, inhimillistä inhoa, että loppu tuotti jonkinlaista ilkeän kieroutunutta mielihyvää. Elokuvaa ottaa kantaa myös lasten asemaan ja pelkuruuteen.

"A travel book? How dare you even dream of leaving?!"

"This is the only home you'll ever have."

"No one else will tolerate a worthless little nothing like you."

Lastenkasvatusta Jamesin tätien malliin.

Elokuvanautintoani haittasi näyttelyssä osiossa ollut kohtalaisen pituinen hämähäkkikohtaus, minulla kun sattuu olemaan sen asteinen araknofobia tai muu hämähäkkipelko, etten pysty katsomaan edes niiden kuvia, saati sitten liikkuvaa otusta näytön täydeltä. Animoidusta neiti Hämähäkistä kuitenkin pidin, hän oli tietyllä tavalla vampyyrimaisen karmiva mutta samalla hellä ja lempeä, hienostunut persoona.

Tim Burtonilla näppinsä pelissä neiti Hämähäkin 

ulkoasun ja persoonan suhteen? 

Burtonin projektissa mukana olon huomaa joissakin kohdissa ihastuttavan selvästi. Pohjoisnavan luuranko on kuin Skeleton Jackin kadonnut pikkuveli, eikä vampyyrimainen neiti Hämähäkkikään jätä Burtonin pimeiden aiheiden käyttötaitoa ihailevia kylmäksi.

Skeleton Jim?  

Elokuvassa on myös musikaalisia elementtejä. Muutamat laulut eivät kuitenkaan ole mitään esimerkiksi Painajainen ennen joulua -elokuvan lauluihin verrattuna. Siksi on ehkä ihan hyvä, ettei elokuvassa lauleta kovin paljon, sillä jos musiikki on yksi elokuvan pääteemoista, laulujen täytyy toimia hyvin eikä melkein, jotta lopputulos olisi onnistunut.

Loppujen lopuksi elokuva ei ehkä ole Tim Burtonin tuotanto-osuudeltakaan hänen parhaimmistoaan, mutta se kyllä pistää ajattelemaan ainakin sen verran, että siitä saa yhden blogitekstin aikaan. Juoni on toimiva, Roald Dahl (kirjoittanut myös Matildan ja Jali ja suklaatehtaan, jonka elokuvaversion tekijätiimissä Burton myös oli mukana) osasi kyllä hommansa. Vaikka elokuva on neljätoista vuotta vanha, sen teemat toimivat yhä. Näyttelijätyö etenkin tätien osalta on loistavaa. Miriam Margolyes (Potterin professori Verso, Happy Feet, Virran viemää, Kuin kissat ja koirat ynnä miljoona muuta) ja Joanna Lumley (Tim Burtonin Corpse Bride, Lumottu Ella, Eurotrip) loistavat todellakin edukseen. Ääninäyttelijöistä Susan Sarandonin (Elizabethtown, Alfie) tulkitsema neiti Hämähäkin pehmeä kehräys, joka saa aika ajoin lähes kylmät väreet kulkemaan selkää myöten, erottuu edukseen.

Jos joskus pitää katsoa elokuva kouluikäisten lasten kanssa mutta Nalle Puh ei kiinnosta, on Jaakko ja jättipersikka melko lailla osuva valinta. Siitä saa isompikin katsoja ajateltavaa, nuoremmat viihtyvät, ja tutustuvatpahan lapsetkin klassikoihin. Kun idea tulee Dahlin päästä ja puikoissa hosuu Tim Burton, ei lopputulos kovin laimea voi olla.

This Is War on puhdasta taidetta

Albumin aloittaa vahvasti intro Escape. Jos intro päättyy siihen, kun lapsikuoro huutaa voitontahtoiseen sävyyn "this is war", ei senniminen albumi voi olla kovin huono. Levyltä ensimmäisenä singlenä lohkaistu Kings and Queens ei vakuuttanut Voicelta, mutta levyllä, kaltaistensa taidekipaleiden joukossa, se on todella edukseen. Se sopii albumille loistavasti ja on Marssien tasalaatuisuuden ja tyylin lipunkantaja. Levyn parhaimmistoa se ei kuitenkaan juuri samoista syistä minusta ollut.

Sen sijaan levyn nimikkoraita, This Is War, on yksi levyn parhaimmista kappaleista. Se on teatraalinen muttei tekotaiteellinen, ja siksi se vakuuttaa. Kun This Is War ilmestyi, DBSK:n ongelmat levy-yhtiönsä kanssa olivat vielä enemmän esillä ja mielessä, joten sodanjulistus Marssien levy-yhtiölle toi totta kai omat pojat mieleen ja siksi ehkä pidin kappaleen (ja levyn) sanomasta. On luottavaista julistaa jo levyn neljännessä kappaleessa, että sota on voitettu, mutta siltä minustakin tuntui jo tätä kappaletta kuunnellessani, kun kuuntelin albumin ensimmäistä kertaa.

Yksi levyn nerokkaimmista taide-elementeistä on This Is Warin ja 100 Sunsin linkittyminen peräkkäin. Lisäksi se on myös ihan kätevää, että Suns on myös erillään, jos sen haluaa kuunnella kuuntelematta This Is Waria. :D Ainoastaan aplodit 100 Sunsin lopussa ovat mielestäni mauttomat, ne eivät sovellu kappaleen kunniakkaaseen ja arvokkaaseen tunnelmaan lainkaan.

Toinen levyn mestariteoksista on Marssien ja Kanye Westin yhteisesitys Hurricane. Vaikka se onkin mainstreameinta, mitä levyltä löytyy, se on mainstreamia Marssien tyyliin. Hurricane on dramaattinen ja vakuuttava, ja kertosäkeen sanat pistävät oikeasti miettimään.

Tell me would you kill to save your life?
Tell me would you kill to prove your right?
Crash, crash, burn, let it all burn.
This hurricane chasing us, so long to cry

Jaredin huudot "do you really want me?" (jotka olen tähän päivään asti kuullut "Delilah" :"DDD) ovat sydäntä raastavia. Niissä on jotakin hyvin aitoa, hyvin sykähdyttävää. Kun näin Kanye Westin nimen Hurricanen perässä, ennakko-odotukseni eivät todellakaan olleet korkealla. Ei minulla varsinaisesti ole mitään Kanyeta vastaan, vaikken hänen musiikkiaan kuuntelekaan, mutta jotenkin hiphop-tähti ja 30 Seconds to Mars tekemässä yhteistyötä ei kuulostanut mitenkään erityisen lupaavalta. Sain kuitenkin nopeasti huomata olleeni hyvin väärässä. Kanyen "heart beat" ja rap-osio ovat kappaleen parhaita kohtia edellä mainittujen osien lisäksi. Yllätyksiä täynnä tämä albumi siis, mikä ei todellakaan ole huono asia.

Closer to the Edge kuuluu niihin kappaleisiin, jotka paranevat jokaisella kuuntelukerralla. Ensikuuntelulla se ei erityisemmin sykähdyttänyt, mutta nyt se kuulostaa jo todella hyvältä. Alun urut eivät kyllä edelleenkään sytytä… Kappaleessa on kuitenkin erilainen väri kuin muissa, sen melodia ja tunnelma ovat jotenkin valoisammat kuin muissa. Toisaalta Closer to the Edge edustaa kuitenkin Marssien tasaisempaa, oman tyylistä puolta. Näitäkin kaivataan tasoittamaan levyn teatraalisuutta ja voimakkuutta.

Aiemmilla levyillä Jaredin laulutyyli on nojannut "normaalitekniikan" lisäksi huutamiseen niin, että hänen äänensä särkyy tyylitellyn tarkoituksellisesti, mutta tämän levyn juttu vaikuttaisi olevan käheät kuiskaukset, jotka kääntyvät välillä kirkasääniseen mahtipontisuuteen. Ainakin henkilökohtaisesti se iskee minuun paremmin, Jaredin ääni kuulostaa hallitummalta. Toisaalta levyn toisen kappaleen, Night of the Hunterin, "all rise" -huuto saa kerta toisensa jälkeen kylmät väreet raapimaan selkäpiitäni. Lisäksi ranskankieliset lauseet säkeiden välissä olivat mielestäni hieno ja toimiva elementti (tai sitten minusta on muuten vaan aina hienoa, kun kuulen ranskaa jossain ja satun ymmärtämäänkin siitä jotakin :D).

Levyn monikielisyys jatkuu Vox Populissa. Kappaleen nimi on latinaa ja tarkoittaa kansan ääntä, mutta Marssien kappaleessa kyse on aseisiin kutsusta. Kun kappaleen ideaa alkaa ajatella, se on upea. Ensi kuulemalta Vox Populi ei sytyttänyt, mutta nyt tämäkin kuulostaa yhtä hienolta kuin taidelevyn muukin sisältö. Search & Destroy jättää kuitenkin ainakin minut harmittavan kylmäksi. Kappale tuntuu toistavan itseään, ja vähän tasapaksukin se on. Lisäksi Jared käyttää taas -kiljumis-karjumis-laulutekniikkaansa, joka ainakaan levyn aiemman upean äänenkäytön jälkeen ei houkuta.

Alibin myötä tahti vähän hidastuu, ja hengästyttävän hienon levyn jälkeen pienoinen hengähdystauko tekeekin hyvää. Alibi on ihan nätti kappale, mutta minun kohdallani ainakaan sillä ei ole mitään mahdollisuuksia yltää This Is Warin, Hurricanen ja Night of the Hunterin tasolle. Kolmikko seisoo omalla ylhäisellä jalustallaan, jota levyn muut kappaleet tehokkaasti tukevat - jotkut paremmin, jotkut huterammin. Alibi on kuitenkin mukavaa vastapainoa muiden kappaleiden mahtipontisuudelle ja teatraalisuudelle, vaikka Alibin loppu kyllä meneekin taas vähän mahtailevaksi kiljumiseksi.  Alibin jälkeen Stranger in a Strange Land palauttaa kuuntelijan hetkeksi This Is Warin draamattiseen maailmaan ennen lössähtänyttä, epäonnistunutta L490-lopetusta. Stranger in a Strange Landissa on jotakin sci-fimäistä, mutta se toimii. Lisäksi pidän nimen sanaleikistä. Ehkä hienointa kappaleessa on loppu, joka kuulostaa siltä kuin Jared tukehtuisi tai hukkuisi ja laulu loppuu siksi.

L490 on tylsä, väritön ja todella omituinen. Muistan This Is Waria ensimmäistä kertaa kuunnellessani ihmetelleeni, että onpas normaalia meininkiä Marsseilta, mutta lopetusraidan kuullessani sain todeta, etteivät Marssit jätä ikinä mitään liian normaaliksi. Pitäähän siinä se oma mitä vittua -fiiliksensä olla 8D Eniten L490:ssa petyin siihen, että niinkin taiteellinen ja upea levy kuin This Is War päättyi näin koruttomasti. Minusta albumi olisi ansainnut Escapen tyylisen, mahtipontisen päätöksen, joka olisi jättänyt kuuntelijan sanattomaksi, haukkomaan henkeään, niin kuin niin monet kappaleet tällä albumilla tekivät.

Kokonaisuutena This Is War on taidetta. Siinä yhdistyy mahtipontisuus ja kokeilunhalu Marssien omaan, autenttiseen tyyliin. Vaikka bändistä ei voisi erehtyä, on levy silti jotakin hyvin uutta. This Is War vakuuttaa. Levyn nimi olisi yhtä hyvin voinut olla "The War Is Won".

Upea albumivuosi 2010!

Vuosi 2010 todellakin hemmottelee alternativea kuuntelevia musiikinystäviä, tai no, ainakin minua. Itse asiassa voittoputki alkoi jo edellisen vuoden puolella, kun 30 Seconds to Mars julkaisi This Is War -albuminsa. Se oli silkkaa taidetta. Siitä erillinen posti tulossa pian :)

Helmikuun kolmas päivä uusien albumien voittokulun aloitti Japanin lahjakkain nainen, Koda Kumi, kahdeksannella studioalbumillaan Universe (ja kolmannella kokoelmallaan Best: Third Universe). J-popin suurosaaja onnistui jälleen vakuuttamaan tunteikkailla hitaillaan, repäisevillä rockhenkisillä kappaleillaan ja tarttuvilla r'n'b-tyyppisillä tanssibiiseillään. Myös Universesta tulossa erillinen arvostelu, kunhan ehdin kuunnella sen kokonaisuutena. Tänä yönä en enää jaksa, kun nuo Marssit ovat nyt olleet haravan alla :)

Alkuvuodesta, hieman määrittelemättömänä ajankohtana, ilmestyvät kaksi eniten odottamaani albumia - Amerikan nu-metallin edelläkävijän, KoЯnin, uusi albumi sekä My Chemical Romancen, toiseksi lempibändini, uusi albumi. Tai siis, jälkimmäisen kohdalla siinä tapauksessa, että Gerard saa kurkkunsa kuntoon ja kaikki pystyy menemään suunnitelmien mukaan :(

Maalis-huhtikuulle odotuksia luo amerikkalainen punkrock-yhtye Good Charlotte, joka on tuolloin julkaisemassa viidennen studioalbuminsa Cardiologyn. Nimi kuulemma viittaa siihen, että kaikki albumin lyriikat yhdistyvät suoraan sydämeen. Kardiologiahan tutkii sydänsairauksia^^ (Housesta varmaan tuonkin oppinut :"D)

Lisäksi uutta materiaalia näyttäisi olevan tulossa Disturbedilta kesällä, Pete Parkkoselta ja Olavi Uusivirralta. Voi tätä elämän riemua!

Laitan tämän perään heti sen Marssien levyn arvostelun. Samanmoinen tullee suurimmasta osasta tässä mainituista levyistä sitä mukaa, kun albumit ilmestyvät. :)

Wanhojen tanssien huumaa

Hui, ensiviikolla ne on sitten jo edessä. Päivä prinsessana juhlistamaan sitä, että abit pääsevät lukulomalle. No, en valita. Itse en ajatellut alunperin edes tanssia, pelkäsin kovasti nolaavani itseni ja kaikkea muuta perusskeidaa. Kaverit saivat sitten suostuteltua mukaan, ja no, en kyllä kadu. Hauskaa on ollut.

Itse asiassa missään vaiheessa ei ole tuntunut, etten oppisi tansseja. Alku oli kyllä vaikea, etenkin tyylitellyn tangomme pyörähdys. Kirosanoja kuului sieltä jos täältä, opettajaa huudettiin joka suuntaan ja osalla porukasta ilmeet olivat kohtalaisen toivottomia. Nyt tanssit sujuvat kuin vettä vain, meillä oli aikaa jopa suunnitella oma koreografiamme. Muutama tyyppi teki kahdeksan minuutin mittaisen remixin Mambo No. 5:sta, Can't Touch This -biisistä, Macarenasta, Queenin We Will Rock Yousta, Flo-Ridan Low'sta, Michael Jacksonin Thrilleristä, Teriyaki Boyzin Tokyo Driftistä, The Baseballsin Hot'n'Coldista ja saman kappaleen alkuperäisversiosta Katy Perryn esittämänä sekä Pirates of the Caribbean -leffoista tutusta He's a Piratesta. Tanssiimme on suunnitellut koreografian osin paras ystäväni, osin liikunnanopettajamme, mutta mukana oli kuitenkin koko porukka ja yksittäistenkin ihmisten mielipiteet kuultiin. Tanssissa on vaikutteita twististä, r'n'b-tyyppisestä vapaatanssista sekä meidän omasta, sekosta mielikuvituksestamme. :D

Wanhat ovat todellakin nostattaneet yhteishenkeä. Meidän ikäluokkamme on lukiomme kokoon nähden suuri, joten vaikka muutama oppilas jättikin tanssit väliin, on ryhmämme suuri ja monenkirjava. Silti meillä pelittää hyvin yhteen eikä suuria ristiriitoja ole tullut. Kaikki taitavat odottaa jatkoja vähintään yhtä innolla kuin itse tansseja, ja itsehän en tokikaan moiseen ryhmään kuulu ;)

Tänään oli ensimmäiset pukuharjoitukset, ja ne sujuivat odotettua sulavammin. Ei ratkenneita pukuja, ei liian pitkiä helmoja. Hypyt, pakitukset ja kaikki onnistuivat ihan yhtä hyvin kuin aiemminkin, mutta itse tansseihin puvun mukaan ottaminen toi heti ryhtiä ja arvokkuutta. Oma pukuni maksoi vain sata euroa, koska teetin sen ompelutaitoisella tutuntutulla, mutta parhaat maksoivat puvustaan varmaankin jotain kolmensadan pintaan, ja kauimpaa tilattu puku on Yhdysvalloista, joten eihän sellainen arvoluomus päällä passaa näyttää fletkumadolta (sain vasta viime syksynä tietää, ettei se olekaan "letkumato" :C).

Kaikki puvut ovat mielestäni todella kauniita, mutta en halunnut itselleni valtavaa helmaa ja prinsessamaista lookia. Kun arkityyliltäni edustan jotakin semirokkariskene-emoa, whatever, niin pitihän se juhlalookinkin olla sen mukainen. Puku on - sanomattakin selvää - musta, siinä on sähkönsininen halkio ja rusetti takana, ja se on malliltaan melko yksinkertainen. Se päällä on helppo tanssia, siinä ei tule liian kuuma ja se pukee minua. Täydellistä siis.

Vanhojen tansseista saisi juttua vaikka minkä verran, mutta taidan lopetella tähän. Kohta alkaa jooga, sitten tulee pari kaveria käymään, ja maanantaina olisi biologian koe, johon voisi varmaan lukea, kun ei ole oikein tunneilla tullut panostettua... Ei tanssiviikkokaan siis ihan täydellinen ole :) Mukavaa torstai-iltaa kaikille. (:

Tervetuliaisia!

No niin, tässä sitä taas ollaan. Uusi projekti, uusi into. Mutta olen jo pitkään miettinyt blogin aloittamista, joten pitihän sitä kokeilla. :)

Olen siis foxrain, tutummin foxi (ja mitä ikinä ihmiset ovatkaan tästä nickistä keksineet vääntää...) Harrastuksistani tärkein varmaankin on kirjoittaminen, mutta luen myös jonkin verran, harrastan rentoutusjoogaa sekä satunnaisesti hiihtämistä ja luistelua. Aiemmin piirsin myös jonkin verran, mutta en menisi taidoillani rehvastelemaan. Olen seitsemäntoistavuotias lukiolainen, toinen vuosi alkaa olla Vanhojen tanssien kohdalla menossa, ja hiukankos jännittää :D Mutta pari on mitä oivallisin humppailija, eli eiköhän me sieltä ehjin varpain selvitä. Sitten onkin luvassa, hihhihhih, jatkot... ;D

Bloggaamisen säännöllisyydestä en menisi mitään lupaamaan, mutta itseni tuntien niitä taukoja tulee kyllä. Ja jos ei ole mitään asiaa, niin en välttämättä tylsistytä (olemattomia?) lukijoitani turhanpäiväisellä jorinalla. Vaikka no, tuo oli nyt taas sarjaan tyhjät lupaukset... Mitäs muutakaan koko tämä avausposti on? :D 

No, tässä vaiheessa ihmisiä alkaa varmaan kiinnostaa, mistä aion tänne kirjoitella. Blogin ideahan vähän niin kuin, että sinne kirjoitetaan, mikäli olen tämän homman oikein hoksannut. :o Aiheitahan minulla, ainakin oman mielenkiintoni laaja-alaisuuden perusteella, luulisi riittävän.

• musiikki
• kirjoittaminen
• arkielämä
• kaikenlainen syvälline pohdinta
• erinäisten ilmiöiden tutkailu 
• yleinen angstaaminen

Elikäs musiikin saralta saatte varmaankin lukea Aasian musabisneksen ala- ja ylämäkiä, DBSK-spässäilyä ja kriiseilyä sekä samoja ilmiöitä amerikkalaisen musiikkitaivaan osalta My Chemical Romancen muodossa. Voisin ainakin kirjoittaa jonkinmoisen manifestin siitä, miksi MCR ei ole itsemurhakultti... Tässä siis esimerkki myös ilmiöiden tutkimisesta. 

Arkielämä tuossa listassa ei tarkoita sitä, että kertoisin, että tänään koulussa oli lounaaksi kalanruotoja, eikä angstaaminen sitä, että tänään koulussa oli lounaaksi kalanruotoja, joista en pidä (en minä niistä kyllä pidä, mutta enpä minä niitä syökään :"D). Voi olla, että joskus perustan kokonaan oman englanninkielisen blogin esimerkiksi Suomeen vaihtareiksi haluaville ja kerron siinä, millaista suomalaisen opiskelijan elämä arkisuudessaan onkaan. Mutta se nyt ei varsinaisesti kuulu tähän mitenkään.

Kuten olen jo muutamaan kertaan maininnut, kirjoittaminen on minulle hyvin rakas ja aktiivinen harrastus, ja sitä tulee koulunkin puolesta jonkin verran harjoitettua. Voisin laittaa kirjoituksiani tänne, ainakin raapaleitani (tasan sata sanaa pitkä kirjoitelma). Minähän julkaisen jo ficcejäni ja novellejani http://www.finfanfun.fi -sivustolla, joten sieltä ne voi lukea, mutta voisinhan minä niitä tännekin julkaista. :) Kouluaineitakin voisi katsella, mutta esimerkiksi tutkielmia ja muuta sellaista en mielelläni nettiin pistä, koska en halua että joku lusmu ysiluokkalainen pöllii MINUN tuntien työn tuloksen ja esittää sen omanaan. >:(

Yleisellä angstaamisella tarkoitin jotain, puhuttakoon nyt sitten vaikka säästä. :D Joka tapauksessa voisi olla nukkumaanmenon paikka, alkaa tuo koulu aamulla jo yhdeksältä ja pitäisi olla aikaisemmin lähdössä kuin tavallista, koska huomenna on ensimmäiset pukuharjoitukset ja pitää viedä mekko koululle. Eli öitä vaan kaikille! ;)